Takaisin

Suomen valkuaisomavaraisuutta kasvatettava

Ennusteiden mukaan vuonna 2050 maailmassa on noin 9 miljardia ihmistä, jotka tarvitsevat 70 % nykyistä enemmän eläinproteiinia. Tämä kehitys haastaa pohtimaan, miten tuotantoeläimet ruokitaan ja erityisesti, mistä kaikki rehuvalkuainen saadaan.
 

Suomen valkuaisomavaraisuus on luvattoman heikko, alle 20 prosenttia. Yksi omaraisuuden kasvattamisen keino on lisätä palkokasvien viljelyä. Näin myös lannoitteiden käytön tarve vähenee, sillä palkokasvit ovat typensitojakasveja ja ottavat tarvitsemansa typen ilmasta.
 

Suomessa tärkeimpiä palkokasveja ovat härkäpapu ja herne sekä apilat. Niiden viljelyhalukkuuteen vaikuttavat kasvien satoisuus, sadon laatu, viljelyvarmuus ja tietenkin sadosta saatava hyöty. Myös viljelypanosten tarve ja hinta ratkaisevat.
 

Luonnonvarakeskuksen (Luke) laatimien katetuottolaskelmien mukaan härkäpavun ja herneen viljely on vähintään yhtä kannattavaa kuin viljojen viljely. Viime vuoden käytännön kokemukset vahvistavat asian. Kannattavuutta parantaa näiden kasvien muita peltokasveja pienempi typpilannoitustarve. Kannattavuus on luonnollisesti kytköksissä lannoitetypen hintaan. Lannoitetypen hinnan noustessa palkokasvien kilpailukyky paranee.
 

Kymmenien miljoonien parannus Suomen vaihtotaseeseen
 

Myös SITRA on selvittänyt keinoja valkuaisomavaraisuuden parantamiseksi. Jos kaikki Suomeen tuotava soija, 156 miljoonaa kiloa, korvattaisiin Suomessa viljeltävällä härkäpavulla, tarvittaisiin runsaan 50 tuhannen hehtaarin härkäpapuala. Näin Suomen vaihtotase kasvaisi 50 miljoonaa euroa.
 

Viime vuonna härkäpapua viljeltiin noin 17 000 hehtaarilla, mikä oli selvästi edellisvuotta enemmän. Tänä vuonna härkäpapua kasvaa noin 22.000 hehtaarilla, joten oikealla tiellä ollaan. Myös herneen viljelyala on lisääntynyt viime vuodesta ollen nyt noin 11.000 hehtaaria.
 

Myös kotimainen kasvinjalostaja panostaa härkäpavun jalostukseen. Uusia lajikkeita on tullut ja lisää on luvassa, sillä härkäpavulle on laadittu jalostusohjelma, jonka mukaan edetään.
 

Härkäpavun siemensatoa on tyypillisesti käytetty sikojen valkuaisrehuna mutta härkäpapu sopii myös lehmien rehuun. Märehtijät pystyvät käyttämään myös härkäpapukasvuston kokonaan, sillä härkäpapu voidaan korjata kokoviljasäilörehuksi. Tämä voidaan tehdä varta vasten tai varsinkin silloin, jos on odotettavissa, että kasvusto ei ehdi tuleentua puintikelpoiseksi. Tätä kirjoitettaessa viimeksi mainitut merkit ovat ilmassa.
 

Rypsi korvaa soijan
 

Rypsirouhe on Suomessa yleisesti käytetty valkuaisraaka-aine. Viimeaikaiset tutkimukset vahvistavat käytännössä havaitun tosiasian – rypsirouhe lypsättää paremmin kuin soijarouhe. Tämä on tärkeä tieto, sillä tulevaisuuden kestävyyshaasteena on rehuvalkuaisen hyväksikäytön tehostaminen. Vähemmällä pitää pystyä tuottamaan enemmän. Rypsirouheen aminohappokoostumus on parempi kuin soijarouheen, mikä osaltaan selittää rypsin ylivoimaa soijaan nähden.
 

Soijarouhe on erinomainen yksimahaisten valkuaisraaka-aine. Kuitenkin sekä sika- että siipikarjasektorilla selvitään ilman soijarouhetta, mikäli käytössä on riittävästi härkäpapua ja hernettä. Rypsirouhe soveltuu myös yksimahaisille eläimille, tosin ei tehokkaimmalla mahdollisella tavalla yksinomaisena valkuaisen lähteenä.
 

Uudet valkuaislähteet
 

Suomessa on meneillään lukuisia tutkimuksia ja selvityksiä yksisoluvalkuaisen tuottamiseksi. Esimerkiksi puunjalostusteollisuuden sivuvirtoja pystytään hyödyntämään yksisoluvalkuaisen tuotannossa. Myös muista sivuvirroista pystytään yksisoluvalkuaista fermentoimaan.
 

Myös levänkasvatuksesta haetaan ratkaisua valkuaisongelmaan. Esim. Helsingin yliopisto on laajasti selvittänyt levävalkuaisen soveltuvuutta lypsylehmien valkuaislähteenä.
 

Digitalisaatio valkuaistalkoissa
 

Digitalisaatio on läpileikkaava kehityssuunta toimialasta riippumatta ja digitaalisia ratkaisuja löytyy kaikilta elämän aloilta.
 

Kestävän eläintuotannon peruspilari on eläinten ravinnontarpeiden mukainen ruokinta. Esimerkiksi lypsylehmällä ravintoaineiden, myös valkuaisen, hyväksikäyttö on tehokkainta silloin, kun lehmä tuottaa paljon maitoa ja saa juuri tarpeidensa mukaisen määrän valkuaista – ei liikaa eikä liian vähän. Silloin myös ympäristöä kuormittavat päästöt ovat pienimmät tuotettua maitolitraa kohti.
 

Nykyaikaisessa navetassa lypsyrobotit keräävät lehmäkohtaisesti maitotuotosmäärät ja maidon pitoisuudet sekä robotilta syötetyn rehumäärän. Digitaalisten ratkaisujen avulla edellä kuvattuja panos-tuotossuhteita pystytään seuraamaan ja ohjaamaan ja siten optimoimaan myös valkuaisruokintaa.
 

Kaiken kaikkiaan uusiin teknologioihin ja tutkimuksiin pohjautuviin innovaatioihin kannattaa panostaa, sillä pärjätäkseen kansainvälisessä kilpailussa suomalaisen maatalouden pitää pysyä kehityksessä mukana – mielellään askeleen edellä. Digitaaliset ratkaisut mahdollistavat tuotannon paremman seurannan ja tarvittaessa nopeat korjausliikkeet.
 

Ilmo Aronen
tutkimusjohtaja
Raisioagro